Astromatkailua Arizonassa – osa 1

Barringerin kraatteri Arizonassa.
Artikkelin kaikki kuvat Pekka Rautajoki.

Pekka Rautajoki

Arizona tarjoaa tähtitieteen harrastajille useita näkemisen arvoisia kohteita, joista kaksi tunnetuinta lienevät Percival Lowellin perustama observatorio Flagstaffissa ja maailman parhaiten säilynyt törmäyskraatteri, Meteor Crater, noin 50 km Flagstaffista itään. 

Kesälomaamme kuului automatka Yhdysvalloissa, ja Grand Canyon -vierailun yhteyteen oli luontevaa sovittaa myös nämä kaksi muuta mielenkiintoista nähtävyyttä. Artikkelin tässä osassa kerron Lowellista ja hänen observatoriostaan. 

Marsin ”kanavat” alkusysäyksenä observatoriolle

Lowellin observatorioon liittyvät erottamattomina kaksi aurinkokuntamme kohdetta: Mars ja Pluto. Observatorion siemenet kylvettiin, kun varakas bostonilaisliikemies ja innokas tähtiharrastaja Percival Lowell kuuli italialaistähtitieteilijä Giovanni Schiaparellin havainneen Marsin pinnalla kanavien kaltaisia muodostelmia. 1800-luvun lopun Mars-kartoissa oli jo aiemminkin kuvattu maankaltainen planeetta napajäätiköineen, merineen, järvineen ja mantereineen, mutta Schiaparellin havainnot olivat Lowellille viimeinen sysäys – hän päätti sijoittaa rahojaan omaan huippuobservatorioon. Päätökseen vaikutti myös valitettava käännösvirhe italiasta englantiin; Schiaparellin raporteissa käytettiin sanaa ”canali”, joka viittaa luonnonmukaiseen kanaaliin tai uraan ja jolle oikea englanninkielen sana olisi ollut ”channel”. Se kuitenkin käännettiin muotoon ”canal”, joka puolestaan viittasi keinotekoiseen alkuperään ja älykkääseen kanavanrakentajasivilisaatioon. 

Lowell lähetti avustajansa Andrew Douglassin Yhdysvaltojen lounaisosiin etsimään aavikkoiselta alueelta sopivaa paikkaa observatoriolle. Flagstaffissa oli havaintojen mukaan paras ”seeing”, eli rauhallisin ilmakehä, verrattuna muihin ehdokkaisiin kuten Tombstone, Tucson, Tempe ja Prescott. Niinpä vuonna 1893, vuotta ennen Marsin suotuisaa oppositiota, Flagstaffin läheisellä kukkulalla aloitettiin rakennustyöt. Tämä 2 200 metriä merenpinnan yläpuolelle ulottuva paikka nimettiin myöhemmin Mars-kukkulaksi. Observatorion pääkaukoputki, Alvin Clarkin rakentama 24-tuumainen linssikaukoputki eli refraktori, valmistui kuitenkin vasta vuonna 1896. Sitä ennen Lowell havainnoi Mars-planeettaa lainatuilla 18 ja 12-tuumaisilla refraktoreilla. 

Haasteita sään ja seeingin kanssa

Clark-kupu ulkoa.

Väliaikaisille putkille oli rakennettu Massachusettsissa tähtitieteilijä William Pickeringin suunnittelema kupu, joka kuljetettiin Flagstaffiin osina (eräs Flagstaffin valintaa observatorion paikaksi puolsi myös sijainti rautatien varrella). Ensivalot uudella, 24-tuumaisella putkella saatiin 23. heinäkuuta vuonna 1896. Väliaikainen, halkaisijaltaan 34-jalkainen kupu, oli 32 jalkaa pitkälle refraktorille selkeästi liian pieni ja joissakin asennoissa putken linssipää itse asiassa työntyi kuvun luukkujen ulkopuolelle. Paikalliset Sykesin veljekset omistivat Flagstaffissa polkupyöräkorjaamon, ja mainostivat pystyvänsä rakentamaan ja korjaamaan mitä tahansa. He saivat Lowellilta tehtäväksi rakentaa uuden, suuremman observatoriokuvun uudelle putkelle. Kuvun tuli olla kevytrakenteinen, joten materiaaliksi valittiin paikallinen mäntypuu. Ponderosa-männyistä sahatut lankut eivät kuitenkaan olleet kovin tukevia tai kestäviä, joten perinteisen puolipallon sijaan valmis kupu muistuttaa ylösalaisin käännettyä sankoa. 

Vuoden 1894 talvella Flagstaffin sääolot olivat erittäin huonot, ja Lowell oli vähällä siirtää observatorionsa pysyvästi Meksikoon – Lowell rakennutti kuvun seinät lähelle Mexico Cityä, ja siirrätti sekä 24-tuumaisen refraktorin että Sykesin veljesten rakentaman kuvun sinne joulukuussa 1896. Flagstaffissa oli sitä ennen hirtehishuumorilla kehitetty uusi seeing-asteikko huonoimmasta, ykkösestä, parhaaseen eli kymppiin, joka saavutettiin, kun pystyttiin näkemään Kuu. Viitosen seeingissä nähtiin kaukoputki, ja ykkösen seeingissä lumisade oli niin ankara, että havaitsija ainoastaan tunsi kaukoputken kosketuksella, muttei enää nähnyt sitä! Meksikon talvi oli armeliaampi, mutta suurin osa Mars-havainnoista Meksikon-observatoriossa tehtiin itse asiassa päiväsaikaan, koska seeing oli silloin yötä parempi – mutta kuitenkin, yleisesti niin paljon Flagstaffia huonompi, että jo huhtikuussa 1897 Lowell pakkasi tavaransa junaan ja siirsi refraktorin ja kuvun takaisin Yhdysvaltoihin.

Kokeiluja pyöritysmekanismien kanssa

Clark-refraktorin kupu sisältä.
Huomaa liikuteltava, kookas havaintoistuin.

24-tuumaisen refraktorin kuvun alla oli alun perin 24 rautapyörää, jotka liikkuivat seinän yläreunassa olevaa puista kiskoa pitkin. Uudelleen Flagstaffissa koottu kupu liikkui kuitenkin todella huonosti; seinät joustivat, kuvun purkaminen ja kokoaminen olivat luultavasti muuttaneet sen muotoa hieman, ja kuvun alkuperäisten kangasseinien korvaaminen puu- ja alumiiniosilla lisäsi sen painoa. Niinpä kuvun liikuttelu vetovaijereita kiskomalla vaati yleensä kaksi henkilöä. Ratkaisuksi keksittiin kelluttaa kupu veden varassa; puinen kisko korvattiin alumiinisella kaukalolla, joka täytettiin jäätymisen estämiseksi suolavedellä. Kupuun puolestaan kiinnitettiin lukuisia kolmemetrisiä ponttoneja. Kun kourun vuodot oli tukittu, järjestelmä toimi mainiosti parin päivän ajan – kunnes yön ja päivän lämpötilaeroista johtuvat laajenemiset ja supistumiset rikkoivat kourun saumat. Myös ponttonit vuotivat – ja vaikka kouru vuorattiin lyijyllä ja ponttonit suurelta osin kuparilla, jatkuva huoltaminen ja kuparin kalleus lopulta johtivat kelluntasysteemin poistamiseen. 

Vanhat rautapyörät palautettiin; tällä kertaa ne liikkuivat rautakiskon päällä, ja pyöritys tapahtui sähkömoottorilla – tosin alkuaikoina sähkö saatiin pyörivässä kuvussa olevalle moottorille rajallisen mittaisella johdolla, joka piti aina siirtää pistorasiasta toiseen, mikäli kupua liikuteltiin tarpeeksi paljon. 1950-luvun lopulla rautapyörät ja roikkuva sähköjohto korvattiin vielä nykyisinkin käytössä olevalla pyörityskoneistolla: kupu lepää nyt 24 vuosimallin 1954 Ford Pickupin autonrenkaan päällä! Kolmea rengasta pyörittää erillinen moottori, ja 21 rengasta pyörii vapaasti. Renkaanvaihtojakin joskus tarvitaan – kupu nostetaan silloin tunkilla ylös aivan kuten autotkin. Vuoden 1956 renkaita ei tietenkään enää löydy kovin helposti, joten observatorio käyttää erään teksasilaisyrityksen vanhan renkaan mallin mukaisella muotilla valamia uustuotantorenkaita. 

Lowell ja Marsin ”kanavat”

Lowell havainnoi Marsia 22 vuoden ajan, ja vakuuttui kanavien todellisuudesta. Hän piirsi useita, tarkkoja Mars-karttoja, ja päätteli planeetanlaajuisista kanavista, että Marsissa täytyy olla globaali hallinto, ja hän jopa arveli Marsin pääkaupungin todennäköisen paikan olevan useiden suurten kanavien risteyskohdassa. 

Lowell oli etevä tieteen popularisoija, ja hänen kirjojansa luettiin laajalti. Marsin kanavien suosiota selitti myös se, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa maapallolla oli laajoja kanavaprojekteja – Suezin kanava valmistui 1869 ja Panaman kanava vuonna 1914. Syystä tai toisesta Marsin kanavat eivät koskaan kuitenkaan ikuistuneet valokuvalevyille, minkä Lowell selitti johtuvan seeingistä ja pitkistä valotusajoista, joten vain harjaantunut silmä pystyi näkemään kanavat hetkittäisen ilmakehän rauhoittumisen aikana. 

Osa Lowellin aikalaisista pystyi myös näkemään kanavat, osa taas ei – ja vasta vuonna 1971 Mariner 9 –luotaimen kuvat Marsin kiertoradalta osoittivat, että mitään kanavia ei oikeasti ollut olemassa. Jälkeenpäin virheellisiä havaintoja on selitetty jonkinlaisena silmän ja aivojen yhteistyön aiheuttamana illuusiona, tai yksinkertaisesti siten, että tutkijat, jotka olivat vakuuttuneet kanavien olemassaolosta, myös näkivät, mitä he halusivatkin nähdä. 

Vesto Slipher ja spiraalisumujen arvoitus

Slipher ja hänen havaintojaan.
Hänen käyttämä spektrograafi näkyy lasikaapin
alahyllyllä vasemmalla.

Lowell ei ollut ainoa kuuluisa tähtitieteilijä, joka teki 24-tuumaisella Clark-refraktorilla havaintoja – valitettavan usein Marsin ”kanavahavaintojen” alle unohtuvat tieteellisesti paljon merkittävämmät putkella tehdyt havainnot kaukaisemmista kohteista. Vuonna 1901 Percival Lowell palkkasi väliaikaiseksi assistentiksi maatilan pojan Indianasta – tämä apulainen oli Vesto Melvin Slipher, jonka ensimmäisiin tehtäviin kuului opetella käyttämään observatorion uutta spektrograafia. Slipherin havainnot useista ”spiraalisumuista” näyttivät, että kohteiden spektriviivat ovat voimakkaasti siirtyneet kohti spektrin punaista päätä. Tämä puolestaan osoitti, että sumut etääntyvät meistä hämmästyttävän suurilla nopeuksilla – Slipherin laskujen mukaan noin 300 kilometriä sekunnissa. 1920-luvulla Edwin Hubble jatkoi Slipherin havaintoja omalla tahollaan, ja osoitti näiden kohteiden olevan kaukaisia galakseja, ja myöskin sen, että maailmankaikkeus laajeni. 

Slipherin havainto on luultavasti tieteellisesti kaikkein merkittävin, mitä Lowellin observatoriossa on tehty. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että observatorio hankki spektrograafin miltei vahingossa. Kun Lowell ja Andrew Douglass olivat palauttamassa lainassa ollutta 18-tuumaista refraktoria omistajalleen, instrumenttivalmistaja John Brashearille vuonna 1895, he halusivat puhdistaa putken linssin. Lähettipoika laitettiin asialle ostamaan pullo hyvää alkoholia (”good alcohol”), mutta hän ymmärsi tai kuuli väärin, ja osti puualkoholia (”wood alcohol”). Se kuivui linssin kuperalle pinnalle aivan liian nopeasti, ja syövytti pyöreän jäljen. Rahallisen kompensaation sijaan Lowell suostuteltiin tekemään kallis instrumenttitilaus, ja Brashear rakensi observatoriolle spektrograafin. 

Planeetta X

Pluto-teleskooppi valmiina 35x42.5 cm
valokuvauslevyä varten. Valotukset
olivat tyypillisesti tunnin mittaisia.

Huolimatta Slipherin galaksihavainnoista, Lowellin observatorion tunnetuin tieteellinen löytö on nykyisin kääpiöplaneetaksi luokiteltu Pluto. Lowell itse oli kiinnostunut löytämään Neptunuksen tuolta puolen planeetta X:ksi nimetyn kohteen, jonka hän laskelmiensa pohjalta uskoi aiheuttavan pieniä häiriöitä Neptunuksen liikkeeseen radallaan. Lowell teki vuosina 1905–1915 useita etsintöjä, kuitenkin tuloksetta. Vesto Slipheristä tuli observatorion johtaja Lowellin kuoleman jälkeen, ja vuonna 1929 Slipher palkkasi kansaslaisen 22-vuotiaan tähtiharrastajan Clyde Tombaughin apulaiseksi planeetta X:n etsintään. 

Tombaughin tehtäviin kuuluivat etsintäputken, 13-tuumaisen refraktorin (tai oikeammin astrograafin) käytön lisäksi observatorion lämmityksestä ja vierailijakierroksista huolehtiminen. Planeettajahdissa Tombaugh otti kaksi valokuvaa tutkimusalueesta muutaman päivän välein, ja vertaili kuvia laitteella, jossa liikkuvan peilin avulla kuvia katseltiin okulaarin läpi nopeasti vuorotellen. Muutoin samanlaisissa kuvissa taustatähtiä vasten edestakaisin liikkuva piste oli kohtuullisen helppo havaita. Vuoden 1930 tammikuun 23. ja 29. päivän iltoina otettujen valokuvalevyjen himmeässä loisteessa yksi piste teki odotettua edestakaista liikettä – yhdeksäs planeetta oli löytynyt! Löytö julkistettiin virallisesti maaliskuun 13. päivänä, jolloin Lowellin syntymästä oli kulunut päivälleen 75 vuotta.  

Uudelle planeetalle sateli nimiehdotuksia; Lowellin leski esimerkiksi ehdotti nimeä ”Percival”, ja myös Lowell, Minerva, Zeus, Artemis ja Atlas olivat vaihtoehtojen joukossa. Englantilaisen 11-vuotiaan koululaisen, Venetia Burneyn, isoisän luettua aamiaispöydässä löytöuutista, Venetia ehdotti nimeksi Plutoa, klassisen mytologian manalan jumalaa, josta hän oli lukenut koulussa. Hänen isoisänsä Falconer Madan oli entinen kirjastonhoitaja, ja hän tunsi useita tähtitieteilijöitä, mm. entisen kuninkaallisen tähtitieteilijän Herbert Hall Turnerin. Madan kertoi Venetian ehdotuksesta Turnerille, joka puolestaan sähkötti ehdotuksen Lowellin observatorioon. Amerikkalaiset eivät ehkä olisi Plutoa ehdottaneet – 1930-luvun alussa Pluto oli suositun ulostuslääkkeen nimi! Pluto kuitenkin valittiin – se sopi hyvin kuvaamaan kaukaista ja jäistä kohdetta, ja mytologian Pluto oli myös Jupiterin ja Neptunuksen veli. Lisämausteensa nimeämiselle antaa se, että Venetian isosetä Henry Madan oli aiemmin saanut kunnian nimetä Marsin kuut Phobosin ja Deimosin. Toinen näppärä sattuma oli Pluton lyhenne, päällekkäiset kirjaimet P ja L, jotka ovat myös Percival Lowellin nimikirjaimet. 

Planeetta Pluto puolestaan antoi nimen plutonium vuonna 1941 löydetylle uudelle alkuaineelle, jolla oli ytimessään 94 protonia. Nimi oli luonteva jatkumo – vuonna 1789, kahdeksan vuotta sen jälkeen kun Herschel löysi Uranuksen, nimettiin raskain luonnossa esiintyvä alkuaine (järjestysluvulla 92) uraaniksi, ja vain vuosi ennen plutoniumin nimeämistä sai alkuaine numero 93 nimen neptunium. 

Planeetta Pluton ja Mikki Hiiren koiran nimen välistä yhteyttä ei ole aukottomasti todennettu, mutta on varsin todennäköistä, että vuosi Pluton löytämisen jälkeen Plutona esiintynyt koira on Walt Disneyn mielessä saanut nimivaikutusta mieluummin amerikkalaisen tähtitieteilijän löytämästä planeetasta kuin suositusta laksatiivista!

Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni määritteli Pluton kääpiöplaneetaksi vuonna 2006; kuusi vuotta aiemmin New Yorkin planetaariossa Pluto oli jo luokiteltu Neptunuksen takaisten Kuiperin vyöhykkeen jäisten pikkukappaleiden joukkoon – yhdysvaltalaislasten suureksi mielipahaksi. Lowellin observatorion tähtitieteilijät puolestaan ymmärtävät Pluton uuden statuksen hyvin – pienimmän planeetan statuksen sijaan Pluto on nyt Kuiperin vyöhykkeen kuningas!

Lowellin observatorio - kolme kampusta

Nykyisin Lowellin observatoriolla on kaukoputkia kolmessa eri paikassa Flagstaffin ympäristössä. Historiallinen, alkuperäinen observatorio Flagstaffin kupeessa toimii lähinnä yleisökeskuksena, ja suurin osa varsinaisesta tutkimustyöstä tehdään kahdella uudemmalla kampuksella muutaman kymmenen kilometrin päässä kaupungin valosaasteesta 42 ja 72-tuumaisilla optisilla kaukoputkilla. Lowellin observatorion kaukaisemmilla kampuksilla on myös Yhdysvaltojen laivaston observatorion kanssa rakennettu optinen interferometri, ja Discovery Channel-TV-kanavan tuottajayhtiön osin rahoittama 4,3 metrin The Discovery Channel Telescope (DCT). 

Lowellin mausoleumi.

Vierailu historiallisella, Mars-kukkulaksi nimetylle vuorelle rakennetulla historiallisella observatoriokampuksella alkaa Steele-vierailijakeskuksesta. Se kantaa arizonalaisen pariskunnan Horace ja Ethel Steelen nimeä, sillä keskus on rakennettu pääosin Steelen säätiön rahoituksella. Keskuksessa oli vierailuaikaan myös Hubble-avaruuskaukoputkesta ja sen havainnoista kertova näyttely. Pääsymaksu sisältää osallistumisen yhdelle tai useammalle opastetulle kierrokselle observatorion alueella, ja vierailupäivän ensimmäinen kiertokävely keskittyi nimenomaan Lowellin Mars-havaintoihin ja observatorion varhaiseen historiaan. Matkalla 24-tuumaisen Clark-kaukoputken kupolille ohitimme Lowellin mausoleumin, jonne observatorion perustaja haudattiin hänen kuoltuaan vuonna 1916. 

Valitettavasti vierailumme aikana 24-tuumainen refraktori oli huollossa, joten sen ekvatoriaalinen jalusta nökötti kuvun keskellä vailla sen tavallista kuormaa – kaukoputkea, jota pidetään laajalti yhtenä maailman hienoimmista linssikaukoputkista. Putki on muutoin edelleen aktiivikäytössä, ja vierailupäivämme oli täysin pilvetön – mikäli putki olisi ollut paikallaan, observatoriossa olisi ollut mahdollista omin silmin havaita Mars-planeettaa samalla instrumentilla kuin Percival Lowell. Toisaalta, tiukka aikataulumme ei olisi mahdollistanut moista kuitenkaan, eli ehkä onneksemmekin putki ei sittenkään ollut käytettävissä – muutoin ainutlaatuisen tilaisuuden ohittaminen aikataulun saneleman pakon takia olisi ollut erittäin harmittavaa. Vierailupäivänä olisi toki ollut sekä aurinkohavainnointia että yötaivaan havainnointia muilla instrumenteilla (mm. 16-tuumaisella Cassegrain-putkella) Clark-refraktorin huollosta huolimatta. Lohdutuksena saimme kuitenkin ihailla myöhemmin yötaivasta lähellä Grand Canyonia automatkalla mukana olleella kuusituumaisella SCT-putkella.

Muuta nähtävää Mars-kukkulalla

Lowellin observatorion Mars-kierros päättyy observatorion Vesto Slipherin ja hänen veljensä Earlin mukaan nimetyn Slipher-rakennuksen pyöreään Rotunda-kirjastotilaan. Toinen opastettu kierros, Pluto-kierros, puolestaan alkaa täältä, ja vierailijat voivat omin silmin kurkistaa samaan vertailulaitteeseen, eli ”blink-mikroskooppiin” (”blink comparator”), jota Clyde Tombaugh käytti vuonna 1930. Tosin valokuvalevyt ovat kopioita, eivät alkuperäisiä! Pienen Pluton liike on todella vallan helppo todentaa laitteen avulla. Rotundan reunoilla on myös muita historiallisia esineitä, esimerkiksi alkuperäinen spektrograafi, jonka avulla Slipher havaitsi laajenevan maailmankaikkeuden, kuukarttoja 1960-luvulta, Lowellin Mars-karttoja sekä Vesto Slipherin peräti 60 jalkaa pitkä laskutikku! 

Lasikaapissa on observatorion lisäksi vanha vieraskirja auki vuoden 1963 kohdalta; aukeamalla komeilee muun muassa Neil Armstrongin signeeraus. Vuosina 1961–1969 Clark-refraktoria käytettiin tarkkojen kuukarttojen tekoon Apollo-lentoja varten, ja astronautit vierailivat itsekin tekemässä havaintoja. Rotundaa valaisee upea Saturnus-aiheinen kattolamppu vuodelta 1918. 

Slipher-rakennus ulkoa. Rakennuksen siivet on suunnattu tasauspäivien auringonnousujen ja laskujen suuntaan (eli itä-länsisuuntaisesti). Rotundan kupolia käytetään nykyisin myös planetaarioesityksiin. 

Polku Slipher-rakennukselta Pluto-teleskoopin kuvulle mallintaa Aurinkokuntaa reilun sadan metrin matkalla, näyttäen planeettojen suhteelliset etäisyydet Auringosta ja toisistaan aina Plutoon asti. Yksi tuuma polulla vastaa miljoonaa mailia. Polun infotaulujen yhteydessä näkyvät Aurinko ja planeetat ovat kuitenkin 20 kertaa suurempia kuin mitä ne todellisuudessa olisivat tässä mittakaavassa. Matkaa Alfa Kentaurille kertyisi tässä skaalassa noin 628 kilometriä. 

42-tuumainen käytöstä poistettu peilikaukoputki.

Mars-kukkulan metsikköön on myös tehty Galaksipolku ja Maailmankaikkeuspolku – edellinen kuvaa noin 30 000 valovuoden matkaa Auringosta Linnunradan keskustaan tuuman vastatessa noin viittä valovuotta, ja jälkimmäisessä puolestaan tuumalla saa jo 2,1 miljoonaa valovuotta. Molemmat kävelyretket muistuttavat Tampereen tähtitornin portaikon maalausta – erilaisia kohteita esitellään tauluilla sopivilla etäisyyksillä, mutta kohteiden suunnan suhteen on tietysti otettu vapauksia ja kaikki on sijoitettu lineaarisesti suoran polun varteen. Galaksipolun varrelta löytyvät mm. Orionin sumu, Deneb, planetaarisia sumuja, musta aukko Cygnus X-1, Rapusumu, pallomaisia tähtijoukkoja, Linnunradan keskussauva, ja keskustan supermassiivinen musta aukko. Maailmankaikkeuspolun infotauluissa puolestaan kerrotaan pimeästä aineesta, punasiirtymästä, laajenevasta maailmankaikkeudesta, lähigalakseista, aktiivisista galaksiytimistä, gravitaatiolinsseistä, gammasädepurkauksista, maailmankaikkeuden suuren mittakaavan rakenteista sekä kosmisesta taustasäteilystä. 

Infotauluja Galaksipolun varrella. 

Lähellä vierailijakeskusta on nähtävillä vuonna 1909 valmistunut, ja vuonna 1970 käytöstä poistettu 42-tuumainen peilikaukoputki. Myös sen on rakentanut Alvan Clark & Sons. Putken erikoisuutena oli neljä erilaista apupeiliä, joita vaihtamalla pystyttiin muuttamaan putken polttoväliä sopivammaksi mm. valokuvaukseen tai spektroskopiaan. Putken avulla määriteltiin myös Marsin ja Venuksen pintalämpötilat, ja sen avulla määriteltiin tarkasti Pluton kiertorata.

Observatoriovierailua voi lopuksi täydentää ostoksilla erittäin monipuolisessa kaupassa, jonka tarjontaan kuuluvat mm. kirjat, t-paidat, kaukoputket ja erilaiset tähtiaiheiset koriste- ja käyttöesineet. 

Lähteitä ja lisätietoa

Lowellin observatorion verkkosivu: www.lowell.edu

Belkora, Leila 2003, “Minding the heavens – the story of our discovery of the Milky Way”, Institute of Physics Publishing

deGrasse Tyson, Neil 2009, “The Pluto files – the rise and fall of America’s favorite planet”, W. W. Norton

Harland, David M. 2005, “Water and the search for life on Mars”, Springer / Praxis Publishing

Longair, Malcolm 2006, “The cosmic century – a history of astrophysics and cosmology”, Cambridge University Press 

Lowell, Percival 1908, “Mars as the abode of life”, Elibron Classics

Minard, Anne 2007, “Pluto and beyond – a story of discovery, adversity and ongoing exploration”, Northland Publishing

Nickell, Duane S. 2008, “Guidebook for the Scientific traveler – visiting astronomy and space exploration sites across America”, Rutgers University Press

Schindler, Kevin S. 1998, ”100 years of good seeing – the history of the 24-inch Clark Telescope”, Lowell Observatory

Weintraub, David A. 2007, “Is Pluto a planet? A historical journey through the Solar System”, Princeton University Press.